Miksi käymme sotaa huumeita vastaan?

Länsimaissa on käyty niin kutsuttua, huumeidenvastaista sotaa aina vuodesta 1971 asti, jolloin yksi Yhdysvaltain historian epäonnistuneimmista presidenteistä, Richard Nixon, lanseerasi termin viestissään kongressille. Siitä asti suurin osa läntistä pallonpuoliskoa on yrittänyt epäonnistuneesti päästä eroon ongelmasta pakkokeinoja käyttämällä, tuhoten samalla satojen tuhansien heikommista lähtökohdista ponnistavien ihmisten elämän. Nykyinen malli ei ole pelkästään tehoton, vaan se loukkaa myös kansalaisten itsemäärämisoikeutta ja vapautta sekä asettaa ihmiset eriarvoiseen asemaan heidän luomansa tuottavuuden perusteella.

Huumesodan ideologia ei perustu ihmisten hyvinvoinnin edistämiseen, vaan sen perimmäinen tavoite on maksimoida yhteiskunnan hyöty pakottamalla tuottamattomat yksilöt yhteiskuntamme ulkopuolelle tai vankiloihin. Talousjärjestelmän etu ajaa yksilön hyvinvoinnin ja vapauden ohi. Poliitikkojen ajama linja lähtee siitä olettamuksesta, että kansalaiset olisivat järjestelmälle velkaa maksimaalisen tuottavuutensa ja työpanoksensa, joita vastaan järjestelmä sitten suo heille vapauksia ja oikeuksia. Huumeriippuvainen ei tuota yhteiskunnalle mitään, eivätkä kohtuukäyttäjätkään yleensä anna valtioille ja yrityksille parasta mahdollista työpanostaan. Terveyteen ja hyvinvointiin liittyvien korulauseiden takana huumeiden vastaisen sodan ainoa tarkoitus on pakottaa ihmiset antamaan kaikkensa talouden rattaiden pyörittämiseksi, muuten seurauksena on lainsuojattomuus ja yhteiskunnan ulkopuolelle joutuminen. Talousjärjestelmämme ei siis ole enää olemassa ihmisten vapauden ja hyvinvoinnin turvaamiseksi, vaan ihmiset ovat olemassa talousjärjestelmän hyvinvoinnin takia.

Yksinkertainen tieteellinen tutkimus vastaa kysymykseen, mikseivät pakkokeinot toimi riippuvuutta ja huumeongelmaa vastaan. Heti Nixonin pahamaineisen sodanjulistuksen jälkeen 1970-luvun lopulla kanadalaiset psykologit Simon Fraserin yliopistolta Brittiläisestä Kolumbiasta suorittivat kuuluisan rottapuisto-tutkimuksen. Tutkimuksessa rotille aiheutettiin stressitila laittamalla ne eroon lajitovereistaan luonnottomaan ja virikkeetömään laboratorioympäristöön. Rotat saivat tässä eristetyssä ympäristössä nauttia vapaasti heroiiniin verrattavissa olevaa morfiinia. ja ne kehittivätkin itselleen nopeasti huumeongelman. Kun tutkijat siirsivät morfiiniriippuvaiset rotat takaisin niiden lajitovereiden seuraan rotan luonnollisia elinoloja vastaavaan virikkeelliseen puistoon, kaikki lopettivat itsenäisesti huumeidenkäytön, vaikka morfiinia oli edelleen vapaasti saatavilla. Tutkimus siis osoitti, etteivät huumeet itsessään ole riippuvuuden ja ongelmien aiheuttajia, vaan pelkästään itselääkintää ulkopuolisten tekijöiden aiheuttamaan tuskaan ja ahdistukseen. Tämän ja muiden vastaavien tutkimusten perusteella onkin selvää, että pakkokeinot vain pahentavat huumeongelmaa, jonka todellinen ratkaiseminen vaatisi addiktien vapauksien lisäämistä ja huomattavasti suurempia uhrauksia näiden hylättyjen sielujen elinolosuhteiden parantamiseksi. Nykymallisessa yhteiskunnassa moni elää sellaisen tuskan keskellä, että sen saa katoamaan vain päihteillä.

Miksi pidämme riippuvaisia ja muita huonosti tuottavia ihmisiä ihmisiä loisina ja yhteiskunnan takkaana? Jos tuottavuutta tai työpanosta pidetään vapauksien, etujen ja oikeuksien mittarina määriteltäessä eri asioiden hyväksyttävyyttä, voisimme suoraan siirtyä progressiivisiin oikeuksiin jotka lisääntyvät vaurauden mukaan. Jos taas haluamme toteuttaa poliitikkojen vaalipuheissa esittämiä arvoja vapaudesta, hyvinvoinnista ja ihmisoikeuksista, joudumme arvioimaan käyntäntöjämme kokonaan uudelta kantilta. Tieteen todistama tosiasia on, että ihmiset lääkitsevät pahaa oloaan omatoimisesti vaikka käyttäisimme kaikki resursimme pakkokeinoihin. Jos joidenkin yksilöiden ongelmista ja huumeidenkäytöstä aiheutuu yhteiskunnalle kuluja sekä tuottavuuden laskua, voidaan sitä pitää yhteisen vapauden ja inhimillisyyden toteutumisen hintana.

Suurin osa kovien huumeiden, kuten esimerkiksi heroiinin, yhteiskunnallisista ongelmista johtuu niiden laittomuudesta. Ainoa suora haitta yhteiskunnalle on huumeidenkäyttäjän työpanoksen menettäminen. Ihmisen luonnollinen tarve lievittää tuskaansa pitää huolen siitä, että rikollisten pyörittämä pakotie pahasta olosta on olemassa niin kauan, kunnes yhteiskunta luo paremman vaihtoehdon. Lisäksi on varsin absurdia, että on laillisesti hyväksyttävää istua kotonaan ryyppäämässä pahaan oloonsa ilman että kukaan tekee asialle mitään, mutta jos tekee saman toisella aineella, on lainsuojaton. Mikäli yhteiskunnallamme ei ole myötätuntoa auttaa heikoimmassa asemassa olevia yksilöitään parantamaan elämänlaatuaan ja sitäkautta tuskaansa, voisimme edes suoda heille vapauden helpottaa oloaan heidän itsensä parhaaksi katsomalla tavalla aiheuttamatta enempää kärsimystä. Tämä tarkoittaisi joko huumeiden dekriminalisointia tai valtion kontrolloimaa säädeltyä ja verotettua huumekauppaa, joka poistaisi rikolliset elementit ja maksimoisi yhteiskunnan tuottavuuden sen heikoimpien jäsenten kustannuksella. Tämän asetelman toteuttamiseen nykymallimmekin epäonnistuneesti pyrkii.

Huumeiden täysi laillistaminen ja vapaa käyttö kuulostaa monen korvaan pelottavalta. Vaikkei se olekaan inhimillisin vaihtoehto heikoimmille ihmisille, se olisi kuitenkin nykyistä järjetöntä pakkoon perustuvaa mallia inhimillisempi. Käyttäytymistieteellinen näyttö tekee myös tyhjäksi huumeiden vastaisen sodan kannattajien argumentin, jonka mukaan huumeiden käyttö räjähtäisi käsiin. Tasapainoista ja mielekästä elämää elävillä ihmisillä ei yksinkertaisesti ole tarvetta paeta todellisuutta tai lievittää tuskaa. Huumeriippuvaisille ja yhteiskunnan ulkopuolelle suljetuille se sitävastoin antaisi mahdollisuuden elää astetta normaalimpaa elämää. Kun huumeet ovat jyrkkä tabu, on hyvin vaikea erottaa laittomuuden tuomia terveys- ja rikollisuusongelmia itse aineiden käytöstä johtuvista ongelmista. Mikäli huumeriippuvaiset pääsisivät rikollisesta maailmasta takaisin yhteiskuntamme jäseniksi, he olisivat askeleen lähempänä normaalia elämää, ja osa voisi jälleen osallistua tuottavaan toimintaan.

Huumeiden käytön terveysriskejä suuremmat haitat riippuvaiselle aiheuttaa siis nimenomaan lainsäädäntö ja yhteiskunnan ulkopuolelle joutuminen. Kolme viimeisintä Yhdysvaltain presidenttiä, Clinton, Bush Jr. ja Obama ovat kaikki myöntäneet polttaneensa joskus pilveä. Siitäkin huolimatta kaikki ovat päässeet urallaan pidemmälle kuin 99,9% planeettamme väestöstä tulee koskaan pääsemään. Jos joku heistä olisi aikanaan joutunut tekemisiin virkavallan kanssa, olisi minimipalkkaisen työnkin löytäminen Yhdysvalloista ollut vaikeaa. Onko siis järkevää rankaista huumeiden käyttäjiä vankilalla mahdollisen hoidon ja elämänlaadun parantamisen sijaan?

Toinen ihmisen toimintaa ohjaava psykologinen tekijä on egoismi. Kaikki ovat tietoisia huumeiden haitoista, mutta jokainen niitä kokeileva uskoo olevansa haittojen ulkopuolella siihen asti, että haitat alkavat näkyä omassa elämässä. Tässä vaiheessa yksilö tajuaakin yllättäen olevansa yhteiskunnan ulkopuolella, ja peli on hänen silmissään menetetty. Tämä tapahtuu yleensä silloin, kun ensimmäiset ongelmat virkavallan kanssa ilmaantuvat, eikä paluu yhteiskuntaan ole enää mahdollista. Tämä lisää huumeriippuvaisen tuskaa entisestään ja huumeiden käyttö pahenee.

Täysi huumeiden laillistaminen ja verojen kerääminen on kuitenkin vain toimi, jolla voidaan maksimoida tuottavuus ja minimoida yhteiskunnalle koituvat haitat. Mikäli haluamme päästä irti tuottavuusajattelusta ja käyttää talousjärjestelmäämme ihmisten hyvinvoinnin parantamiseen, vaaditaan suurempia uhrauksia. Ajattelumme on kehityttävä radikaalisti. Meidän on tällöin kehitettävä vapauksien rinnalle mahdollisuuksia parantaa elämänlaatuaan niin, ettei huumeita enää tarvita tuskan lievittämiseen. Ainoa ongelma on, etteivät nämä tukitoimet voi mitenkään perustua pakkokeinoihin ja lisäkärsimyksen aiheuttamiseen, joten ne ovat kalliita. Toisaalta jos sama asia muotoillaan uudelleen ja kysytään, mikä on vapauden ja ihmisarvoisen elämän hinta, vastauksen tulisi olla selvä.

Koska aihe on huumesodan takia ollut niin pitkään tabu, kaikkia vaadittavia ja tehokkaimpia keinoja huumeriippuvaisten elämänlaadun parantamiseksi ei ole voitu kunnolla tutkia. Vieroitusohjelmat ovat varmasti yksi osa tätä kuviota, mutta on myös tehtävä valtavia uhrauksia ja investointeja, jotta myös ihmisten jokapäiväiset elinolot ja yleinen henkinen tasapaino olisivat sellaisia, ettei huumeiden käyttöön olisi tarvetta. Huumevalistuksen reformi olisi ainakin ensimmäinen askel oikeaan suuntaan, sillä nykyinen Jeesustelumalli vain pahentaa tilannetta. Kaikilla muilla elämänalueilla paitsi seksissä ja huumeiden kohdalla kokenut mentori opettaa noviisia ohjatusti, antaen kädestä pitäen oppia käytännön asioihin. Autokoulussa, armeijassa ja työpaikoilla parhaaksi koetut ja turvallisimmat käytännöt opetetaan kokeneemman ohjauksessa, jottei niitä tarvitsisi oppia virheiden kautta. Nykyinen huumevalistus maalaa kaikesta huumeisiin liittyvästä niin epärealistisen kuvan, että ensimmäisiä huumeita kokeiltuaan jokainen heittää kaiken virallisilta tahoilta kuulemansa heti romukoppaan. Siksi ongelmien ratkaisemiseksi olisi unohdettava tabut ja avattava keskustelu vaiettujen aiheiden korjaamiseksi. vain avoimella keskustelulla, puolueettomalla tieteellisellä tukimuksella ja taloudellisilla uhrauksilla voidaan taata tasavertainen ja inhimillinen yhteiskunta kaikille lähtökohtiin katsomatta. Se on vapauden hinta.